Etänä eläkkeelle - poikkeusaikana eläkkeelle siirtyneiden haastattelu

 

Teksti: Eemeli Sarka, kuvat: haastateltavien arkistot

 

Rehtori Sirpa Rossi ei jäänyt eläkkeelle siksi, etteikö olisi tykännyt työstään, sattui vain olemaan sopiva aika. Hän oli jo työskennellyt hetken eläkeiän saavuttamisen jälkeen uuden koulun valmistumista odotellessa. Loppuaika työssä ei kuitenkaan ollut tavallista arkea: maaliskuussa 2020 hän siirtyi etätöihin, pariksi viikoksi koululle loppukeväästä ja kesän jälkeen eläkkeelle.

– Olin aivan ykskaks eläkkeellä. Se oli vähän jotenkin hölmö kokemus, enkä oikein osaa olla eläkkeellä. Ei ollut oikein mitään kunnon rituaalia, jossa olisin jäänyt kokonaan töistä pois, hän muistelee.

Etäaikana työn tekeminen oli Rossin mukaan outoa, sillä koulussa juuri yhteisö ja yhdessä tekeminen ovat työn suola. Fyysisesti kouluun palattiin pariksi viikoksi ennen lukuvuoden päättymistä, mutta kevätjuhlaakaan ei voinut pitää paikan päällä.

– En saanut viettää viimeistä kevätjuhlaa tai kuulla viimeistä suvivirttä. Viime vuonna se vielä kaihersi, mutta nyt olen jo alkanut hyväksymään sen. Eihän se elämän tärkein asia ollut, ja asiat on laitettava oikeisiin mittasuhteisiin.

Läksiäisiäkään ei Rossille pystytty pitämään, ja hän vain siirtyi omien sanojensa mukaan yhtäkkiä palkansaajasta eläkeläiseksi.

– Tuntui ihan hassulta ja jouduin vähän toistelemaan itselleni, että nyt olen eläkkeellä. Läksiäiset ovat ehkä nyt tulossa, mutta haluan niitä kutsuttavan potkijaisiksi, että potkikaa pois, kun ette enää sinne halua, hän sanoo nauraen.

Toiveena hänellä on jokin kiva koko koulun yhteinen juttu, jossa oppilaatkin olisivat mukana ja eläköityminen vain hyvin pienessä sivuosassa. Niitä odotellessa Rossi on tehnyt vaihtelevissa määrin opettajan töitä, tällä hetkellä 16 tuntia viikossa kieltenopettajana.

Läksiäisten jälkeen Rossi voisi jo kuvitella jäävänsä kokonaan eläkkeellekin, mutta hän on oppinut olemaan sanomatta ei koskaan. Töitä hän voi jatkaa, jos intoa löytyy ja se tuntuu mukavalta.

– Minähän olen eläkkeellä ja saan tehdä, mitä tykkään, hän nauraa.

Sirpa Rossi.

 

Mustia ruutuja näytöllä

Vastaavia kokemuksia opetuksen haasteista etäympäristössä on myös vuodesta 1995 matkailualan ammatillisena opettajana toimineella Tuula Merikalliolla. Koronan alkuvaiheilla talvilomalta palatessa hänelle ilmoitettiin, että nyt on jäätävä karanteeniin. Seuraavana päivänä kerrottiin, että etäopetus alkaa ja koko henkilöstö siirtyy etätöihin.

– Tilanne oli uusi, ja vielä uudempi opiskelijoille. He eivät nähneet toisia opiskelijoita, enkä minäkään nähnyt kaikkia heistä vuoden aikana.

Haasteita oli niin teknisiä kuin osaamiseen ja asenteeseenkin liittyviä. Hankalaa oli, kun työstä hävisi vuorovaikutus isolta osin ja tilalle tulivat mustat ruudut, kun opiskelijat eivät käyttäneet kameroita etäluennoilla. Työyhteisöstä lähteminenkään ei onnistunut toivotusti.

– En saanut hyvästeltyä työkavereita laajasta työyhteisöstä niin kuin olisin halunnut. Sovimme viime vuonna kolme päivämäärää, jona olisimme käyneet ulkona syömässä ja hyvästelemässä, mutta kaikki päivät jouduttiin perumaan. Tänä vuonna se viimein onnistui lähimpien työkaverien kanssa.

Tilanne ei jäänyt kaihertamaan, mutta tylsältä se tuntui, kun ei voinut työpaikallakaan käydä muuta kuin työkoneen palauttamassa tyhjään toimistoon.

Nyt Merikallion arki kulkee harrastusten siivittämänä sujuvasti, paljon liikkumista ulkona, mökkeilyä sekä koiran kanssa ulkoilua. Hän suositteleekin eläkkeellä jääviä miettimään, miten aikaansa viettää, kun työarki päättyy.

– Päivässä tulisi pitää jonkinlainen rytmi, eikä vain ajelehtia omassa vapaa-ajassaan. Jos harrastuksia ei ole valmiina, kannattaa rohkeasti lähteä kokeilemaan uutta, mihinkään ei ole vielä liian vanha, hän toteaa.

Tuula Merikallio.

 

Kokenut etäilijä

Pirjo Tikalle työllä on ollut suuri merkitys elämässä, sillä hän kertoo lähteneensä joka päivä mielellään töihin työtehtävästä riippumatta.

– Olin hyvin motivoitunut tekemään itselleni merkityksellistä työtä. Työkaverit ovat aina olleet hirmuisen tärkeitä, Kansaneläkelaitoksella vastaavana suunnittelijana työskennellyt Tikka kertoo.

Hän teki kahdeksan vuotta etätöitä, Joensuun konttorilla työskentelevän Tikan työkavereista suurin osa oli Helsingin toimistolla. Viimeisen vuoden hän työskenteli kotoa.

Tikka kertoo parin vuoden ajan valmentaneensa itseään eläkkeelle. Työ oli stressannut jo pidempään, joten eläkkeelle jääminen tuntui järkevältä.

– Olimme jo suunnitelleet, että tapaan oman tiimin lisäksi muita työkavereita, joiden kanssa olen läheisesti tehnyt töitä, sekä muita työyhteisön tuttuja. Läksiäiset olisivat olleet minulle tärkeät, kun olisin voinut jättää hyvästit työlle ja kaikille työkavereille vuosien varrelta.

Eläkkeelle sopeutuminen oli kuitenkin hankalaa, koska hän ei oikein tiennyt, oliko irronnut kunnolla työyhteisöstä. Jokin asia jäi päättymättä.

– Läksiäiset olivat puolentoista tunnin etäpalaveri, sielläkin kyllä itkettiin. Olin etätyössä tottunut siihen, etteivät työkaverit ole lähellä, mutta hyvästien jättäminen verkossa ei kuitenkaan tuntunut ihan samalta kuin kasvotusten.

Ensimmäiset viikot Tikka sanoo olleensa hieman eksyksissä. Hänestä tuntui kuin loma olisi jatkunut pitkään ja työhön paluu lähenisi, vaikka tiesi, ettei työ enää alakaan. Elämä ei ollut eläkkeelle jäädessä mitenkään tyhjää, oli harrastuksia, paljon ystäviä ja lapsenlapsia, mutta silti työ jätti ison aukon elämään.

– Itse sain ohjeen ennen eläkettä, että odota rauhassa yksi vuosi. Sinä aikana ajatukset selkiytyvät, hän toteaa.

Pirjo Tikka.

 

Ei pönötystä

Pitkän uran poliisina tehneen ja viimeiset viisi vuotta yleisjohtajana Itä-Suomen tilannekeskuksessa toimineen Arto Vännisen toimenkuvaan kuului myös koronan torjunta epidemian levitessä.

– Suunnitelmat kyllä olivat valmiina, mutta toteutuksessa ilmeni ongelmia koko yhteiskunnan tasolla. Esimerkiksi maskien saatavuus oli suuri ongelma kaikkialla. Toisaalta korona myös syvensi yhteistoimintaa eri viranomaisten välillä ja seuraavaan kriisiin olemme huomattavasti valmiimpia, hän toteaa.

Vänninen ei ollut aiemmin tehnyt etätöitä, mutta siihen siirtyminen onnistui silti helposti. Itse puolentoista vuoden ajan videoneuvotteluiden yhteyksiä hoitaneena Vänninen sanoi haluavansa läksiäiset etätapahtumana, kun niitä ei paikan päällä pystyttäisi järjestämään.

– Mukana oli Itä-Suomen poliisilaitokselta sekä valtakunnallisesti ystäviä ja työkavereita pitkältä ajalta. Työkavereiden morjenstamisesta viimeistä kertaa jäi todella hyvä mieli, vaikka se tapahtuikin videon välityksellä. Tunnelma oli ehkä jopa rennompikin, kun kaikki eivät olleet tiukasti pönöttämässä, hän muistelee.

Hän kertoo olleensa hyvin työhön sitoutunut ihminen ja ennen eläkettä opiskeli jonkin verran internetistä siihen liittyviä materiaaleja.

– Yksi lause sieltä nousi erityisesti esiin, ”salli itsellesi joutilaisuus”. Pitää antaa itselleen armoa, ettei ole pakko raataa koko ajan.

Eläkkeeltä Vänninen odottaa leppoisaa elämää, jossa saa itse päättää omista menemisistään. Nyt hän toteuttaa niitä asioita, joita aiemmin on päässyt tekemään vain lomalla tai vapaapäivisin.

– Luontoakin katsoo ihan eri tavalla, kun on aikaa paneutua siihen. Olen sienestänyt, poiminut marjoja ja metsästänyt paljon.

Arto Vänninen.