Paula Koivuniemi ehti sanoa isälleen vuoteen vierellä: ”Kiitos elämästä ja musiikista, vie äidille terveisiä"

Teksti: Tiina Saari

Kuvat: Jouni Harala/PKK-Viihde Ky, Heidi Hirsmäki, Tiia Ahjotuli, Laura Vuorinen

Laulaja Paula Koivuniemi, 73, saapuu assistenttinsa Laura Vuorisen ja tämän rescue-koiran Sirun kanssa senioriliiton toimistolle. Korona-ajan tapaan kaksikko pesee huolellisesti kätensä ja istahtaa sitten toiminnanjohtajan sohvalle kahvikupposten äärelle.

Siru käy läpi huoneen kaikki nurkat, kunnes hyppää sohvalle nuolemaan vuorotellen Paulan ja Lauran kasvoja.

Paula Koivuniemen lapsuudenperheessä Seinäjoella oli koira vain hetken aikaa. Tuo aikuinen metsästyskoira adoptoitiin toiselta perheeltä ja haettiin Lapväärtistä.

– Muistan yhä, kuinka koira itki eteisessä. Se kaipasi kotiinsa, Paula kertoo.

Isä lähti koiran kanssa metsästämään Alavudelle. Yhtäkkiä koira lähti juoksemaan lujaa ja katosi. Kolmen päivän kuluttua Lapväärtistä tuli soitto: koira oli palannut takaisin entiseen kotiinsa noin 50 kilometrin päähän. Vanhemmat eivät enää hakeneet koiraa uudestaan Seinäjoelle.

Nykyisin Paulalla on kissa lemmikkinään, mutta hän seuraa Siru-koiran tekemisiä rakastava katse silmissään. Eläin ilostuttaa Paulaa silmin nähden.

Paulan isä oli eteläpohjalainen muusikko, hanuristi. Jo pikkutyttönä Paula osasi ulkoa lähes kaikki iskelmät.

– Kotona vieraili useita kuuluisia muusikkoja. Asuimme Seinäjoella talossa, jonne oli helppo pysähtyä musisoimaan matkan varrella. Isä huomasi, että olen innostunut laulamaan. Hän päätti, että ”likasta tulee laulaja”.

– Kotona opin työn merkityksen, ja olen aina pyrkinyt tekemään työni hyvin.

Kansakoulussa Paula oli vielä kiinnostunut opettajan urasta. Hän on aina pitänyt lapsista ja eläimistä. Paula ei kuitenkaan opiskellut enää keskikoulun jälkeen.

– Meillä oli kotona tiukka kuri. Esimerkiksi kotiin piti tulla tiettyyn aikaan. Siskoni ja pikkuveljeni olivat kuuliaisia, mutta minä huitelin menemään. Olin villi.

Vanhemmat lähettivät Paulan teini-ikäisenä Kanadaan jäähtymään. Paulan oli tarkoitus olla kolme vuotta Sudburyssa kahden tätinsä luona, mutta hän oli siellä vuoden.

– En ymmärtänyt, miksi minut lähetettiin kauas Kanadaan eroon omasta perheestäni, Paula sanoo ja liikuttuu.

Paula siivosi tätiensä kanssa yliopistoa ja oppi serkuiltaan englantia.

– Tätien miehillä oli orkesteri, ja olin heidän kanssaan laulamassa suomalaisille. Minulla oli hyvät oltavat, mutta silti ikävä kotiin.

Kun Paula palasi Suomeen vuonna 1966, isä vei tyttärensä säveltäjä ja levymoguli Toivo Kärjen luokse.

– Lauloin kappaletta Yöperhonen, joka kertoi ilotytöstä. Toivo Kärki totesi studiossa, että nuori tyttö ei voi laulaa tällaista.

Paulan mukaan iskelmäsanoittaja Tuula Valkama loi pian uuden sanoituksen, jonka nimeksi tuli Perhonen. Kappaleella Paula aloitti laulajanuransa.

Tuosta hetkestä on kulunut tänä vuonna 54 vuotta.

1970-luvulla Paula etsi vielä paikkaansa. Syksyn sävel -kilpailussa vuonna 1978 Mikko Alatalo voitti biisillä Vicky Lee. Paula tuli kolmannelle sijalle kappaleella Sua vasten aina painautuisin.

Paulan laulajanura lähti nousukiitoon hittien myötä 1980-luvulla. Ensin tuli Tummat silmät, ruskea tukka, pari vuotta myöhemmin Paula levytti käännösiskelmän Aikuinen nainen. Siitä tuli nopeasti hänen ja koko kansan suosikkibiisi.

– Se on ollut kaikkien huulilla. Teksti on vahva. On hauskaa, että myös miehet laulavat voimabiisiäni. En enää eksy maailman tuuliin.

Jos helmiä kyyneleet ois -kappale on myös koskettanut Paulaa henkilökohtaisesti.

”Rajua ja raakaa”

Paula Koivuniemi on nyt ollut viisi vuosikymmentä iskelmätaivaan tähtenä julkisuuden valokeilassa.

– Olen tosi onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut olla terve ja tehdä rakastamaani työtä.

Paula pohtii, että vuodet ovat tuoneet mukanaan viisautta ja elämänkokemusta.

– Ajatukseni siitä, mikä on elämässä tärkeintä, ovat muuttuneet. Tärkeintä ei ole enää materiaali, vaan oma hyvinvointi ja ne läheiset, jotka lopulta pitävät minusta huolta jollain tapaa.

Paula näkee, että kuuluisan laulajan ammatissa todellisuus vääristyy ajoittain.

– Kun pitää olla koko ajan esillä, se muokkaa ihmistä. Julkisuus on rajua ja raakaa. Ilkeä kritiikki ja arvostelu ovat olleet sellaisia, mitä en ole aina ymmärtänyt, Paula sanoo.

– Olen tehnyt parhaani ja antanut ihmisille hyviä tunnelmia, mutta silti minua on arvosteltu. Sille ei voi edes tehdä mitään itse. Ei voi kuin odottaa, että julkisuudessa nousevat esille uudet asiat.

Paula kertoo, että on kestänyt julkisuuden painetta vahvojen tukijoidensa ansiosta.

– Olen myös kovapäinen pohjalainen. Vaikka itkisin kotona, en näytä sitä ulospäin.

Viime vuodet Paula on kuitenkin saanut olla aika rauhassa median pyöritykseltä.

– Pyrin ajattelemaan, että mitä pienistä. Mikään ei voi enää suuresti vaikuttaa elämääni.

Huumori on aina ollut Paulalle tärkeää. Vitsailu senioriliiton toimistossa tuo hänen mieleensä yhtäkkiä muiston äidistä.

– Äitini oli niin mahtava, hänellä oli hyvä huumorintaju. Äiti kuoli yllättäen nuorena, vain 56-vuotiaana. En pysty nyt puhumaan siitä sen enempää.

Siru-koira piilottaa luun sohvan ja seinän väliseen nurkkaan. Sitten koira katsoo Paulaa kohti ja kääntää päätään, näyttäen siltä kuin kuuntelisi ja ymmärtäisi.

Paula palaa puheessaan hetkeen vuonna 1989, jolloin hän oli nelikymppinen.

– Olin tulossa ulkomailta Suomeen. Sain viestin lentokoneeseen, että isäni on sairaalassa. Sisko oli sanonut isälle, että ”odota, Paula tulee”.

Paula lensi heti Kuopioon, ja siellä hän meni taksilla sairaalaan.

– Ehdin isän vuoteen vierelle. Sanoin isälle: ”Kiitos elämästä ja musiikista, vie äidille terveisiä”. Sitten kuului viimeinen hengityksen huokaus. Isä kuoli 69-vuotiaana.

– Vanhemmista luopuminen oli minulle raskasta.

Toiveissa kotihoitoa

Pelottaako Paulaa vanheneminen?

– Otan sen ihan rauhallisesti vastaan. Vielä olen saanut olla hyvässä kunnossa ja vahvasti työn touhussa.

– Toivon vain, ettei omalle terveydelleni kävisi mitään. Joka ilta olen onnellinen siitä, että saan mennä nukkumaan terveenä, herätä aamulla ja mennä iltapäivälenkille Sirun kanssa.

Paula ei kadu mitään menneisyydessään. Hän kokee olevansa onnellinen elämässään juuri näin.

– Kun ihmissuhteissa on ollut konflikteja, olen tehnyt niin järkevästi kuin olen osannut. Avioerot ovat olleet ikäviä ja hankalia, mutta niistäkin on selviydytty. Erot ovat olleet ainoita vaihtoehtoja.

Paula uskoo, että rakkaussuhteet ovat hänen kohdaltaan ohi.

– Kaikki on jo koettu, ja pärjään ilman parisuhdetta. Assistenttini Laura on luvannut pitää minusta huolta. Hän on jo vuosia puolustanut ja lohduttanut minua.

– Ystävyys sopii minulle paremmin. Ystävyyssuhteissa ei tule sellaisia konflikteja kuin rakkaussuhteissa. Ystävyys on jollain tapaa lempeämpää kuin rakkaus.

Laura tuli Paulan kuvioihin mukaan 2000-luvulla.

Matkailusta pitävä iskelmälaulaja on käynyt usein Floridassa, missä hän tapasi Lauran ensimmäisen kerran. Talvella 2010 Laura opiskeli kauppatieteitä Tampan yliopistossa.

– Yhteinen ystävämme, joka oli myös vuokraemäntäni, yhdisti meidät. Tapasimme yhteisessä illanvietossa, Laura kertoo.

Kun Laura palasi valmistumisensa jälkeen Suomeen, hän aloitti työt firmassa, jonka toimisto oli Paulan kotitalon lähettyvillä. Naiset tapasivat toisensa jälleen sattumalta.

– Se oli onnenpotku. Houkuttelin Lauran vaihtamaan työpaikkaa ja tulemaan töihin minulle, Paula sanoo.

– Laura ja oma poikani ovat tärkeimmät ihmiseni.

Paula ei ole tehnyt tarkkoja suunnitelmia vanhuutensa varalle. Hän kertoo kuitenkin järjestäneensä asiansa taloudellisesti kuntoon. Jos hän tarvitsisi itselleen palveluita, hän haluaisi ne omaan kotiinsa.

– Olen ajatellut pysyä omassa kodissani. Haluan kotihoidon palveluita. Joku voi vaikka tulla asumaan kotiini avukseni.

Laura arvioi lisäksi, että ateriapalvelu ja koiran vuokraus voisivat sopia Paulan vanhuuden päivien varalle.

Paula toteaa, että vielä ei ole kuitenkaan se aika, että hän jäisi kotiin. Paula käy mielellään kahviloissa, teattereissa ja konserteissa muun muassa Pirkko Mannolan ja Raili Hulkkosen kanssa.

– Olen ystävä, joka pitää yhteyttä. Vaikka ystävien määrä on vähentynyt, minulla on yhä elossa muutama luotettava ystävä. Ei ihminen oikeastaan tarvitse kovin monta ystävää.

Senioritaloissa

Ennen korona-aikaa Paula on esiintynyt usein hanuristin kanssa senioritaloissa, viimeisimmäksi Kustaankartanon palvelukeskuksessa Helsingissä. Myös Siru-koira on ollut mukana ilopillerin roolissa.

– Yhdellä keikallani eräs asukas alkoi laulaa mukanani. Hän muisti vanhan iskelmäkappaleen. Huomasin, että samaan aikaan henkilökunta liikuttui. Myöhemmin minulle kerrottiin, ettei asukas ollut puhunut pitkään aikaan yhtään mitään.

Vuosia sitten Paula ja Katri Helena kutsuttiin yhdessä esiintymään eräälle palvelutalolle. Se oli Paulan ensimmäinen keikka ikäihmisten hoivakodissa.

– Vanhukset ovat lähellä sydäntäni, koska alan kohta itsekin olla vanha, Paula sanoo ja naurahtaa.

– Tykkään siitä, miten paljon musiikki antaa ihmisille niin palvelutaloissa kuin festareilla. En voisi kuvitella itselleni mitään sopivampaa ammattia. Olen ollut oikeassa työssä.

Koronakriisi on peruuttanut monia konsertteja, tapahtumia ja ihmisten tapaamisia. Niiden sijaan Paula on liikkunut itsekseen Siru-koiran kanssa. Sillä aikaa, kun Laura pelaa tennistä tai ratsastaa, Paula käy Sirun kanssa tunnin mittaisilla kävelyillä meren rannassa.

– En varmaan liikkuisi niin paljon ilman koiraa. Siru on minulle kuin valmentaja. Koronakriisi on ollut surkea juttu – ei tässä kovin monta vuotta enää heiluta. Vielä laulattaisi!

Paulalla ja Lauralla ei ole ollut säännöllistä ohjelmaa. Silti Paula herää joka aamu kello 7.30. Hän ruokkii kissansa ja palaa sitten vielä sänkyyn jatkamaan unia puoleen päivään saakka.

Paula toteaa, että hän on yhä utelias. Hän katsoo telkkarista kaikki uutiset ja aloittaa päivänsä lukemalla postiluukusta sisälle kolahtaneen lehden, Helsingin Sanomat.

– Tämän ikäisenä pitää olla aktiivinen joka suuntaan – olla kiinnostunut ihmisistä, asioista ja liikkumisesta. Huudella kuulumisia kymmenen metrin turvavälillä.

Paulaa harmittaa erityisesti se, ettei hän voi koronan vuoksi matkustaa ulkomaille. Laulaja pysähtyy muistelemaan kevättä 2014, jolloin hän asui Lauran kanssa New Yorkissa puoli vuotta. 

– Se oli hienoa aikaa, jota en unohda koskaan. New Yorkissa olin henkisesti ja fyysisesti vapaa, ei ollut mitään aikatauluja. Kukaan ei tuntenut minua, sain olla ihan rauhassa ”nobody”.

Mitä vapaus merkitsee laulajalle?

– Se on ihan täydellistä! Paula huudahtaa ja nostaa kätensä ilmaan sohvalla istuessaan.

– Olen vapaa nainen ihanassa omassa kodissani kissani kanssa. Kukaan ei käske eikä pyydä mitään, kissa vain välillä ruokaa.

Paula toivoo, että voisi lähitulevaisuudessa matkustaa Atlantin toiselle puolelle laivalla. Koiran on päästävä mukaan reissuun.

– Olen saanut paljon, mutta haaveilen siitä, että pääsisin vielä asumaan ulkomaille Lauran ja Sirun kanssa.

 

Lue koko Patina-lehti täältä!