”Olen jäänyt yksin, mutta minua ei ole yksin jätetty” – Senioreiden toiminta vei pois tunteen yksinäisyydestä

Teksti: Tiina Saari, kuvat: Satu Marin, Aira Hellström, Päivi Hirvonen

Riihimäkeläinen Päivi Hirvonen liittyi seitsemän vuotta sitten Riihimäen kansallisiin senioreihin. Tuolloin hänen miehensä oli juuri kuollut. 

Päivi ehti olla puolisonsa kanssa yhdessä yli 40 vuotta. Tänä syksynä olisi juhlittu 50-vuotishääpäivää.

Päivi tapasi miehensä lukiossa, ja siitä lähtien he olivat viihtyneet yhdessä. Pariskunnan tapana oli matkustella yhdessä ympäri maailmaa. Heidän yhteinen harrastuksensa oli liikunta.

Kesällä 2013 Päivi ja hänen miehensä olivat viikon vaellusmatkalla Irlannissa.

Loman puolivälissä he yöpyivät pienen kylän Glengarriffin hotellissa. Lähin kaupunki oli noin 100 kilometrin päässä oleva Cork.

– Heräsin yöllä mieheni raskaaseen hengitykseen. Lääkäri oli liian kaukana, mieheni sydän pysähtyi.

– Tuntui siltä, että elämäni pysähtyi siihen.

65-vuotiaan terveen miehen kuolema yllätti kuin salama kirkkaalta taivaalta.

”Solahdin joukkoon”

Päivi ei ollut koskaan asunut yksin pariskunnan omakotitalossa Riihimäellä. 

– En osannut syksyllä toimia ollenkaan esimerkiksi talomme lämmityksen kanssa.

Päivin elämä muuttui. Hän kertoo, että hermostutti aluksi kärsimättömyydellään omat lapsensa.

– Olin tottunut siihen, että kaikki hommat hoituivat. Tunsin, että lapseni eivät edes muista minua.

– Opin laittamaan paperille ylös ne asiat, jotka pitää tehdä, kun lapset ehtivät käydä luonani. Harvoin asioilla on tulenpalava kiire.

Terveydenhuoltoalalla työskennellyt Päivi oli tehnyt eläkkeellä työkeikkoja satunnaisesti. Miehen kuoleman jälkeen hän meni takaisin töihin laboratorioon.

 

– Uskon, että selvisin työn avulla. Kun näin ihmisiä, en voinut käpertyä itseeni.

Päivi tapasi sattumalta entisen nuoruuden tuttavansa, joka on aktiivinen senioriyhdistyksessä.

– Liikkeelle lähteminen tuntui vaikealta, mutta pakotin itseni siihen, kurjasta olosta huolimatta. Ymmärsin, että en voi jäädä lapsiini kiinni enkä neljän seinän sisälle suremaan.

Päivi on saanut senioreiden toiminnan kautta uusia tuttavia ja mielekästä toimintaa. Hän on pitänyt retkistä ja teatterikerhosta. Yhdistyksessä Päivi kokee kuuluvansa porukkaan – ja se tuntuu hyvältä.

– En ole kovin sosiaalinen, mutta solahdin mielestäni hyvin mukaan joukkoon. Aluksi toimin kuukausitapaamisten kahvitustiimissä. Myöhemmin minulla on ollut hallituksessa omat tehtäväni.

”Ihmisiä löytyy”

Nykyisin Päivi asuu kerrostaloasunnossa Hyvinkäällä. Omakotitalon ja ison pihan hoitaminen yksin kävi liian raskaaksi.

Päivi hoitaa usein asioitaan Riihimäellä ja käy jumpassa viisi kertaa viikossa. Myös mökki Janakkalassa on Päiville rakas.

– Olen kaivannut entistä kotiani, mieheni seuraa ja sitä, että voisin kotona jakaa arkiset pienet asiat toisen ihmisen kanssa. Joka asiasta ei voi eikä halua soittaa ystäville, ja lapsilla on oma kiireinen elämänsä.

Päivi kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1968. Kun hän alkoi suunnitella riemuylioppilasjuhlan järjestämistä vuonna 2018, hän sai monta ystävää takaisin elämäänsä.

Nykyisin hän tuntee pärjäävänsä melko hyvin, eikä yksin oleminen ole ollut ongelma korona-aikana.

Päivi näkee eläkkeelle jäämisessä ja puolison menettämisessä saman riskin: yksinäisyyden ja hyödyttömyyden tunteen lisääntymisen.

– Kaikesta näköjään selviää. Perhe, entiset työkaverit, koulukaverit ja ystävät ovat olleet minulle tärkeitä elämän mullistuksissa.

Yksinäisiä hetkiä

Myös Tornion senioriyhdistyksen varapuheenjohtaja, apuemäntä Salme Pihlajamaa, 79, tunsi yksinäisyyttä leskeksi jäätyään.

– Ehdimme olla melkein 52 vuotta avioliitossa. Minulla oli hyvä mies ja onnellinen avioliitto.

Salme hoiti miestään kotona 14 vuotta. Hän oli virallisesti omaishoitajana kuutisen vuotta. Kotihoito ja muut palvelut kävivät ahkerasti pariskunnan kotona. Ilman apua he eivät olisi pärjänneet.

Salmen mies sairasti Parkinsonin tautia ja dementiaa. Loppuaikoina Salme syötti miestään.

– Mies ei pystynyt kahteen vuoteen enää puhumaan eikä kävelemään. Hän yritti puhua, mutta kukaan ei saanut selvää, Salme kertoo.

– Olen syntynyt Ruusun päivänä, mutta elämäni ei ole ollut ruusuinen.

Salme oli varannut lastensa kanssa matkan Italiaan. Tuon ajan puoliso olisi ollut intervallihoitojaksolla. Mies kuitenkin kuoli elokuussa 2014. Italiaan lähdettiin silti lokakuussa.

– Matka katkaisi surun alkuvaiheen, Salme sanoo.

– Olen jäänyt yksin, mutta minua ei ole yksin jätetty. Minulla on kahdeksan sisarusta, neljä lasta ja kahdeksan lastenlasta – olen sukumme vanhin. Olen monessa harrastuksessa ja yhdistystoiminnassa mukana.

Salme työskenteli perhepäivähoitajana 30 vuotta. Hän kasvatti yli 60 lasta, ja monien kanssa hän pitää yhä yhteyttä. Salme käy lenkillä kaksi kertaa päivässä ja tapaa aktiivisesti ystäviään.

– Joka päivä joku kysyy, mitä minulle kuuluu.

Salme on tällä hetkellä tyytyväinen elämäntilanteeseensa.

– Ikävä se on, kun miestä ei enää ole. Joskus tulee yksinäisiä hetkiä, erityisesti iltaisin. Hetket on pitänyt täyttää jollain tavalla. Minua ei kuitenkaan enää ahdista tuo tunne.

 

”Kuulun tähän”

Turkulainen Pirkko Salmelo, 83, puhuu ihmisille paljon ja joka paikassa.

Pirkko teki sosiaalityöntekijänä pitkän uran, ja vapaa-ajallaan hän matkusti ympäri maailmaa. Nainen rakastui vastakohtien Intiaan ja lämpimiin Etelämeren saariin, kuten Rarotongaan.

Omaa perhettä Pirkko ei ole koskaan perustanut, ja aikuisiällä hän on asunut yksin.

– Minulla oli mielenkiintoinen työ ja laaja ystäväpiiri. Nyt läheisistä ystävistäni on enää vain muutama kunnossa. Sukulaisia minulla on vähän ja kaukana Oulun tienoilla.

Pikkuhiljaa Pirkko alkoi tuntea itsensä yksinäiseksi.

– En tahtonut saada aamuisin vaatteita päälle. Ajattelin, ettei minulla ole ohjelmaa koko päivänä.

– Kun tulee tähän ikään, monet tuttavat ovat joko haudassa tai dementiaosastolla. Useimmat ovat luopuneet autostaan, ja minunkin piti lopettaa ajaminen.

Pirkko ei halunnut jäädä yksin. Hän ryhtyi toimiin ja onnistui löytämään Turun kansalliset seniorit.

– Ihminen on laumaeläin. Tunsin heti, että kuulun tähän ryhmään. Yhdistyksessämme ei luetella sairauskertomuksia eikä voivotella – tunnelma on positiivinen.

Pirkko on kiitollinen ihmisille, jotka ovat tehneet yhdistyksessä vapaaehtoistyötä vuosikausia.

– Tiistaitreffeillä kahvitellaan ja kuullaan esitelmiä, joita pitävät niin professorit kuin kontra-amiraalitkin. Vaalien alla on myös poliittisia väittelyitä. Ritva Nummi järjestää meille jatkuvasti matkoja ja teatterikäyntejä.

Lisäksi Turun senioreiden elokuvakerho on yksi Pirkon suosikeista.

– Meitä on monta, jotka olisivat terveyskeskuksen penkillä ilman senioriyhdistyksen toimintaa. Kun on tekemistä, ei jouda jonottamaan lääkärille!

”Entä jos?”

Muutama vuosi sitten Pirkko muutti senioritaloon, joka on täysin esteettömäksi rakennettu kerrostalo. Siellä ei ole yhtään kynnystä. Suurin osa asukkaista on eläkeläisiä, joten seuraa löytyy.

– Olemme sopineet seinänaapureiden kanssa, että hädän tullen ovikelloa saa soittaa vaikka keskellä yötä, jos siihen pystyy.

Senioritalon yhteydessä on ikäihmisten kohtaamispaikka SenioriJelppi, missä saa esimerkiksi opastusta tietokoneen ja puhelimen käyttöön.

– En tunne enää olevani yksinäinen. Pelkään ainoastaan petipotilaaksi joutumista. Entä jos en pääse enää liikkeelle kodistani? Ei luokseni tule kukaan, jos en itse lähde jonnekin.

Luonteeltaan optimistisena Pirkko uskoo, että asiat järjestyvät. Selvisihän hän aikoinaan sota-ajastakin. Pirkko jäi 12-vuotiaana orvoksi, mutta täti piti hänestä huolen.

– Koin olevani tädille palkinto. Hän sanoi aina, että oli ”onni saada tuo tyttö hoidettavaksi” vanhempieni kuoleman jälkeen.

 

Kuljetuspalveluita

Pitkän elämänsä aikana Pirkko on tottunut hoitamaan omat asiansa. Iltaisin hän ottaa vierelleen puhelimen ja tärkeät puhelinnumerot. Ne ovat valmiina siltä varalta, että hän ei pääsisi enää sängystä ylös.

Pirkolla on ihmisiä, joille hän voi soittaa.

– Olen tyytyväinen elämääni – sekä rollaattoriin ja särkylääkkeisiin, joiden avulla pystyn kävelemään.

Pirkko on keskustellut yksinäisyyden teemasta kahdeksan yksin asuvan tuttavansa kanssa.

– Niin kauan kuin pääsee liikkeelle, on pitkälti itsestä kiinni, onko yksinäinen. Kannattaa ottaa selvää, mikä kiinnostaa, Pirkko sanoo.

– Moni meistä kaipaa kuljetuspalveluita. On tärkeää, että vanhukset pääsevät liikkumaan paikkoihin, joissa käyminen ehkäisee yksinäisyyden tunnetta.

Pirkko ennakoi, että liikuntakyky saattaa tulla hänelle esteeksi ennen pitkää.

– En pysty enää heittämään rollaattoriani bussin kyytiin itse, mutta muut matkustajat auttavat.

Pirkko toivoo, että liikuntarajoitteisille ikäihmisille korvattaisiin edestakainen taksimatka johonkin harrastukseen edes pari kertaa kuukaudessa – heillekin, jotka saavat työeläkettä.

– Ei terveyskeskukseen eikä kauppamatkoille, vaan virkistäytymiseen, kuten konserttiin.

 

---

 

”Niin kuin nälkä tai jano, yksinäisyyden tunne

kertoo, että jotain pitää tehdä toisin”

Yksinäisyyden tunne on ikäihmisille hengenvaarallinen. Sillä on suuria vaikutuksia fyysiselle ja psyykkiselle terveydelle.

– Yksinäisyys ennustaa ennenaikaisen kuoleman riskiä sydän- ja verisuonitautien, syöpien sekä tapaturmien kautta, kertoo kasvatuspsykologian professori Niina Junttila Turun yliopistosta.

Yksinäisyys aiheuttaa elimistössä stressitilan. Kun kortisolit eli stressihormonit ovat jatkuvasti korkealla, elimistö käy ylikierroksilla eikä palaudu. Immuunipuolustusjärjestelmä heikkenee, jolloin esimerkiksi tulehdustilat jatkuvat tavallista pidempään. Mielihyvähormonien määrä laskee.

– Yksinäisyyttä tuntevalla ihmisellä on kymmenkertainen riski sairastua masentuneisuuteen tai ahdistuneisuuteen. Dementiariski kasvaa, jos ihmisellä ei ole ketään, kenen kanssa jutella.

Junttila toteaa, että yksinäisyyttä tunteva ihminen on vaarassa jäädä paikoilleen.

– Ostrakismi on kohtaamattomuutta – sitä, että ei ole katseyhteyttä muihin ihmisiin. Tämä vaikuttaa aivoihimme yhtä lailla kuin fyysinen kipu. Se saa ihmisen kyseenalaistamaan olemassaolonsa.

Nähdyksi, kohdatuksi ja kuulluksi tuleminen ovat ihmisen perustarpeita, kuten myös tunteet yhteenkuuluvuudesta ja omasta kyvykkyydestä. Jokainen tarvitsee tunnetta siitä, että omilla teoilla on merkitystä ja vaikutusta.

– Yksinäisyys on ahdistavana koettua puutteen tunnetta. Ihmiseltä puuttuu joko sosiaalinen verkosto tai luottamuksellinen suhde yhden ihmisen kanssa.

Yhteys toisiin

Koronakriisin aikana sosiaaliset suhteet ovat saattaneet jäädä entistä vähäisemmiksi. Mitä yksinäisyyttä tuntevan kannattaa tehdä?

– Ensimmäiseksi asia on sanottava ääneen. Kun yksinäisyyden tunteesta ei puhu kenellekään, negatiiviset tunteet nousevat esille. Ihminen alkaa olla piikit pystyssä.

Yksinäisyyttä tuntevasta ihmisestä voi tulla turhautunut, vihainen ja toisia ihmisiä syyttelevä. Miksi kukaan ei käy luonani?

Junttila kannustaa yksinäisyyttä tuntevia esimerkiksi lähtemään kirjastoon, yhdistystoimintaan tai seurakunnan tapahtumiin.

Jos omasta kodistaan ei pääse pois, Junttila kehottaa lisäämään kontakteja esimerkiksi puhelimitse tai digitaalisten välineiden kautta.

– Yksi mahdollisuus on opetella tietokoneen ja Teamsin käyttö. Tärkeintä on saada yhteys toisiin.

”Ei ole häpeä”

Junttila toteaa, että jokainen ihminen tuntee joskus yksinäisyyttä, mutta pysyväksi olotilaksi se jää noin joka kymmenellä.

Elämäntilanteiden muutokset vanhuusiällä – eläkkeelle jäänti, sairastuminen, puolison kuolema tai oman toimintakyvyn heikkeneminen – ovat riskejä yksinäisyyden kokemiseen.

Erityisesti miesten on usein vaikea tunnustaa tunnetta yksinäisyydestä. Junttila painottaa, että yksinäisyydessä ei ole kyse heikkoudesta.

– Yksinäisyys voi joskus johtua omasta käytöksestä, mutta tunne ei ole häpeä. Niin kuin nälkä tai jano, yksinäisyyden tunne kertoo, että jotain pitää tehdä toisin.

Junttila toteaa, että yksinäisyyteen on lyöty leima siitä, että se olisi kiinni vain omasta toiminnasta.

– Yksinäisyys voi johtua monesta asiasta. Ihmistä on esimerkiksi kohdeltu menneisyydessään huonosti, hän ei pysty lähtemään pois kotoaan tai hän ei osaa käyttää digitaalisia välineitä.