Näyttelijä Ulla Tapaninen ottaa vastaan sen, mitä elämä tuo tullessaan: "Toistaiseksi en ole käyttänyt aikaani huolehtimiseen"

Teksti: Tiina Saari, kuva: Ryhmäteatteri

Pantteri ei pääse pilkuistaan, toteaa näyttelijä Ulla Tapaninen, 65. Hän on aina tiiraillut maailmaa koomikon linssien läpi ja etsinyt itselleen uusia haasteita.

– Miellän itseni ensisijaisesti koomikoksi – luojan kiitos siitä lahjasta. Kaikessa tässä hullussa maailmassa on koomisia piirteitä. Kun katsoo ihmisten järjettömyyttä ja järjellisyyttä, vielä hullummaksi menee.

Tapaninen sai itsenäisyyspäivänä taiteilijoille ja kulttuurivaikuttajille myönnettävän Suomen Leijonan Pro Finlandia -mitalin. Vuosi 2020 oli Tapanisen 45-vuotistaiteilijajuhla.

Tapaninen on tehnyt monipuolisen uran elokuvien, tv-sarjojen ja teattereiden näyttämöillä. Ääninäyttelijänä hän on antanut äänensä muun muassa Muumimammalle.

Tapaninen ihmettelee vastakkainasettelua vakavien ja komediallisten roolien välillä. Hän on näytellyt sujuvasti molempia.

Kun taiteilijalta kysyy, mikä on ollut hänen uransa tähtihetki, hän kieltäytyy vastaamasta. Tapanisen mielestä taidetta ei voi arvottaa eikä mitata niin kuin urheilusuorituksia.

– Kukin rooli on hetkensä lapsi. Roolit elävät hetken ja haihtuvat sitten roolien taivaaseen.

– Olen monessa vedessä keitetty ja saanut tehdä itseäni parempien ihmisten kanssa töitä. Siitä olen oppinut paljon. Kaikkiaan elämä on kohdellut minua lempeästi.

Vaaran tuntua

Ulla Tapaninen syntyi rajamiehen perheeseen Suomussalmella Hossassa. Hän vietti lapsuutensa Kainuussa itärajan lähettyvillä.

– Elin sähkötöntä elämää korvessa metsien keskellä. Minulla oli kuitenkin turvallinen lapsuus sekä rakastavat vanhemmat, kaksi veljeä ja yksi sisko, Tapaninen kertoo.

– Joskus muistan saaneeni luunapin, kun sytytin paskahuussin aluksen tuleen. Pieniä kolttosia piti kuusivuotiaana tehdä siellä korvessa.

Tapaninen kävi koulunsa Kuhmossa ja aloitti sitten teatteriuransa Kajaanin kaupunginteatterissa vuonna 1975.

– Taiteilijan ammatti valitsi minut. Olin heilunut teini-ikäisestä lähtien Kuhmon harrastajateatterissa. Sitten minut pyydettiin harjoittelijaksi kaupunginteatteriin.

Tapaninen työskenteli kolme vuotta kaupunginteatterissa, kunnes hän pääsi Teatterikorkeakouluun Helsinkiin. Elettiin vuotta 1978 ja Tapaninen oli 22-vuotias.

– Olihan se jännittävää muuttaa isolle kirkolle. Ei minua pelottanut, olen aina ollut peloton. Elämänvirtaan pitää hypätä. Se oli sitä ihanaa aikaa, jolloin ajatteli, että ”antaa tulla vain ja kaikkea minulle”. Meitä oli 12 opiskelijaa, heidän kanssaan kuluivat päivät ja illat.

Tapaninen valmistui Teatterikorkeakoulusta vuonna 1982 ja löysi Ryhmäteatterin. Tapaninen kokee saavansa teatterin tekemisestä eniten rakastamiaan haasteita. Esitys elää yhdessä yleisönsä kanssa.

– Teatterissa näyttelijä hengittää yleisönsä kanssa samaa ilmaa. Yhteisissä hetkissä saattaa olla jopa jännää vaaran tuntua.

Intoa ja tyydytystä

Esiintyminen täysin yksin jännitti Tapanista pitkään. Hän tarttui haasteeseen vasta nelikymppisenä vuonna 1995. Tuolloin Ryhmäteatterissa alkoivat Lava-ammunta-monologit.

– Minun mukanani esitys kaatuu, mutta yhtä lailla minun varassani se myös pysyy pystyssä.

Esityssarjan viimeisimmässä ja tuoreimmassa jatko-osassa, six pack -komiikassa, Tapaninen esittää muun muassa ikäihmisen ajatuksia Facebookin käytöstä.

Edelliset esitykset ovat edustaneet stand up, sit down, stay home, lay down ja come back -komiikkaa. Tapaninen ja teatteriohjaaja Raila Leppäkoski ovat valmistelleet jokaista teatterimonologia noin vuoden verran.

Taiteilijat ammentavat esityksiinsä ideoita kaikesta, mitä he näkevät ja kuulevat ympäröivässä todellisuudessa.

– Esitykseni mielletään usein stand upiksi, koska seison yksin lavalla. Se ei kuitenkaan ole stand upia! En ole stand up -koomikko, vaan näyttelijä, joka tekee käsikirjoitettuja esityksiä. Niissä ei ole mitään sattumanvaraista.

Onko Tapanisella jotain rutiinia ennen tai jälkeen esityksen?

– Hengittelen. Mietiskelen ja keskityn. Esityksen jälkeen kestää noin kaksi tai kolme tuntia ennen kuin adrenaliini poistuu kehostani. Silloin menen nukkumaan.

Tapaninen sanoo jännittävänsä esityksiään, erityisesti jokaista ensi-iltaa.

– Jos esiintyjällä ei ole adrenaliiniryöppyä, lavalle ei kannata edes mennä. Joskus mietin kyllä, että mitä perkelettä, eikö se leipä helpommallakin lähtisi.

Tapaninen vertaa kaksituntisen monologin esittämistä maratonin juoksemiseen.

– Kyllä se jälkeenpäin tuntuu! Neljä esitystä viikossa alkaa olla aika maksimi. Esityksessä täytyy olla timantin tarkka ja läsnä täysillä koko ajan. Se kuormittaa aivokapasiteettia.

– Kun on harjoitellut 25 vuotta, esitys onnistuu välillä rennostikin. Tässä ammatissa täytyy rakastaa katseiden kohteena olemista. Ammatti on ekshibitionistinen – muuta ei voi väittää.

Tapaninen pysähtyy muistelemaan erästä keskusteluaan näyttelijä Martti Suosalon kanssa. Aikuisten puhuessa Suosalon pieni tytär käveli pari askelta ja huusi sitten innoissaan: ”Katsokaa!”

– Näyttelijän työssä on tuota samaa intoa. Saa tyydytystä siitä, että kun kumartaa, ihmiset taputtavat.

Kun Tapaniselta tiedustelee hänen omasta parisuhteestaan ja vapaaehtoisesta lapsettomuudestaan, taiteilija vaikenee.

– Periaatteesta en jaa yksityiselämääni, jotain on pidettävä itsellään julkisesta ammatista huolimatta. Parisuhteeni voi hyvin.

Kuuntelun taito

Tapaninen pohtii, että taiteen maailmassa aiheet ja tekniikat ovat vaihtuneet ajan mukaan.

– Perustilanne ei ole kuitenkaan muuttunut miksikään: toiset esittävät valossa ja toiset istuvat pimeässä.

Tapaninen näkee, että näyttelijä ei ole koskaan valmis. Koko ajan voi oppia ja kehittyä.

– Puhumisen taidon lisäksi olen vanhemmiten oppinut kuuntelemaan entistä enemmän toisia ihmisiä ja toista ihmistä, Tapaninen sanoo pohtivasti.

– Ainakin toivottavasti olen oppinut kuuntelemaan parisuhteessa, työelämässä ja vapaa-ajalla – enkä olisi enää vain ”minä, minä ja minä”.

Tapaninen arvioi, että hänelle on kerääntynyt lisää elämänviisautta. Taiteilija ei kuitenkaan kovin usein mieti iän karttumista.

– Ikä on demokraattinen asia: jokainen meistä ikääntyy joka sekunti saman verran. Kukaan ei nuorene. Sen huomaa erityisesti peiliin katsoessaan.

Tapaninen näkee, että ikä muistuttaa itse itsestään ja tuo asioita tullessaan.

– Nykyään minua nukuttaa aiemmin, ja myös herään aiemmin. Siten kuulemma tuppaa vanhoilla ihmisillä käymään.

Tapaninen kertoo, että saa kuitenkin nukutuksi yleensä 7–8 tuntia yössä.

”Ikä ei ole este”

Tapaninen ajattelee jäävänsä eläkkeelle vasta, kun ei kerta kaikkiaan enää jaksa taiteilla.

– Tai olen niin höperö, että kaverit tulevat hakemaan lavalta pois.

– Terveys on kaiken kivijalka, sementti ja perusta. Pitkällä iällä ei ole merkitystä, jos ei ole terve. Nuorena en ajatellut terveyttäni – silloin kuvitteli olevansa ikuinen ja kuolematon.

Tapaninen toteaa ymmärtäneensä, että omasta terveydestä on pidettävä huolta. Hän on esimerkiksi lukenut uutisia ikäihmisten hoidon laiminlyönneistä hoivakodeissa.

– On karmea rikos, miten vanhaa ihmistä saatetaan kohdella hoivakodeissa. Niskakarvani nousevat pystyyn uutisoiduista asioista, mutta minulla ei ole antaa ratkaisua ongelmiin.

Millä tavoin Tapaninen edistää omaa hyvinvointiaan?

– En ole apostoli Paavali sanomaan yhtään mitään. Olen hirveän hyvä yrittämään. Yritän katsoa, mitä suuhuni laitan – ei ihan kaikkea eikä ihan koko ajan. Yrittänyttä ei laiteta.

– Arjessani ei ole muuta rutiinia kuin se, että pyrin olemaan vähintään tunnin ulkona joka päivä. Ulkoilmaa täytyy saada. Käyn kävelyllä, sehän on suomalaisten rakas harrastus.

Tapaninen julistaa olevansa fatalisti.

– Otan vastaan sen, mitä elämä vain tuo tullessaan. En kiellä tosiasioita enkä laita silmiäni kiinni. Tiedän, että voin halvaantua huomenna, mutta en ajattele niin. Toistaiseksi en ole käyttänyt aikaani huolehtimiseen. Elän tätä päivää.

Keväällä Tapanisen työt loppuivat kuin seinään koronapandemian rajoitusten vuoksi. Syksyllä Tapaninen jatkoi kiertueita ja veti noin 20 esitystä ympäri Suomen.

Joulukuussa Tapaninen osallistui Mikko Myllylahden Metsurin tarina -elokuvan kuvauksiin Helsingissä. Tapaninen näyttelee elokuvassa päähenkilön äitiä.

– Jos hengissä ollaan, tammikuussa kuvauksia jatketaan pohjoisessa Suomessa, näyttelijä totesi joulukuussa tehdyssä haastattelussa.

Vaikka Tapaninen katsoo arkea koomikon linssien läpi, koronavuodessa hän ei näe kerrassaan mitään hauskaa.

– Sairauksissa ei ole mitään koomista, ja koronapandemialla on traagiset seuraukset.

– Jotkin ilmiöt ovat nostattaneet kulmakarvojani, tragikoomisia piirteitä on ollut ajoittain nähtävissä. Muutoin korona ei ole ruokkiva aihe esittävälle taiteelle. Kuka helvetti haluaa esityksiä koronasta enää pandemian jälkeen?

– Kun korona saadaan aisoihin ja parantavat piikit perseisiin, en minä ainakaan halua ruotia koronaa enää taiteeni kautta. Odotan, että koronan kauheus väistyy.

Tulevana kesänä Tapanisen on tarkoitus näytellä neljättä kertaa Heinolan kesäteatterissa.

– Jos tiedän vuoden verran eteenpäin, mitä teen elämässäni, se on minulle paljon. Aina en tiedä edes sen vertaa.

Tapaninen haluaa innostaa ja kannustaa senioreita kulttuurin pariin nauttimaan.

– Ikä ei ole este tulla teatteriin! Meikäläisen esitysten alaikä on itse asiassa 40 vuotta – pitää olla elämänkokemusta, jotta ymmärtää asioita. Yläikärajaa ei ole.