Kiekkolegenda Veli-Pekka Ketola, 72, pelaa yhä jääkiekkoa – Kun liike on elämäntapa: Kyllikki Koho pelasi tennistä yli 80-vuotiaaksi asti
Jos haluaa pysyä mahdollisimman pitkään itsenäisenä, on syytä lähteä liikkeelle! Tämän totuuden ovat oivaltaneet seniorit Veli-Pekka Ketola, Kyllikki Koho ja Erkki Virtanen. He ovat harrastaneet koko elämänsä ajan liikuntaa intohimoisesti. Suomen Masters World Cup -joukkueen johtaja Jouko Kärki innostaa senioreita veteraaniurheilun pariin.
Teksti: Tiina Saari, kuvat: Kauko Kaskela, Kyllikki Kohon kotialbumi, Veli-Pekka Ketolan kotialbumi
Kiekkolegenda, porilainen Veli-Pekka, ”Vellu”, Ketola, 72, on yhä elämänsä kunnossa. Viikon aikana hän pelaa jääkiekkoa kolme kertaa, käy punttisalilla kaksi kertaa ja kävelee vaimonsa Maritan kanssa noin 6–10 kilometrin lenkkejä viikonloppuisin.
Urheilu on läsnä arjessa, joka päivä. Veli-Pekalle se on elämäntapa.
– Liike on paras lääke. Liikunta on tuonut minulle hyvän fyysisen kunnon sekä jonkinasteisen toimeentulon aikoinaan.
Veli-Pekka nostaa punttia tunnin verran, ja jäällä hän viihtyy kerrallaan puolitoista tuntia.
– Seniorijääkiekkoilu on Porissa hyvin aktiivista. Me jääkiekon entiset ammattilaiset pelaamme yhdessä. Turnauksia on joskus ulkomaillakin.
Veli-Pekka Ketola valittiin aikoinaan kahdesti maan parhaaksi jääkiekkoilijaksi. Veli-Pekka voitti urallaan kolme Suomen mestaruutta, yhden Porin Karhuissa (1965) ja kaksi Porin Ässissä (1971 ja 1978). Hän oli yksi ensimmäisistä suomalaispelaajista Pohjois-Amerikan ammattilaiskaukaloissa.
– Ammattilaisurheilijana liikuntani oli sovittava isoon palapeliin, ja joka vuosi omaa palaa piti yrittää suurentaa. Nyt minulla on oma palapelini – pelaan itseäni varten, en yhteisöä enkä yleisöä varten.
Veli-Pekka toteaa, että jääkiekko on ollut hänelle aina ja ensisijaisesti harrastus.
– Jäälle menin ensimmäisen kerran varmaan neljävuotiaana. Olin sitä ikäpolvea, joka oli kokoaikaisena ammattilaisena vain Pohjois-Amerikassa viisi vuotta pelatessani.
”Iloa kaikin puolin”
Veli-Pekan lapsuudenperhe asui Porin Herralahdessa, missä yleisurheilukenttä ja jääkiekkokaukalo olivat lähellä. Veli-Pekka löysi omalta asuinalueeltaan urheilullisen nuorisoryhmän. Kesät pelattiin jalkapalloa, talvet jääkiekkoa.
– Kentän vieressä katsoin isojen poikien pelejä. Siitä se kipinä lähti. Jääkiekko oli iloa kaikin puolin. Liikuimme aamusta iltaan, ja poikaporukassa kilpailimme keskenämme, Veli-Pekka muistelee.
– Tuolloin ei ollut tietokonepelejä niin kuin nykyisin. Afrikan tähti -lautapeli taisi olla.
Veli-Pekka koki lapsena onnistumisia liikunnan kautta.
– Ammattiurheilun ajoilta parhaita hetkiäni ovat olleet joukkueeni mestaruudet sekä voitetut himmeät mitalit. Näen, että joukkueurheilussa yksilön maaleilla ja syötöillä ei ole merkitystä – kokonaispelillä voitetaan.
Veli-Pekka kertoo, että jokaista voittoa juhlittiin railakkaasti, erityisesti mestaruuksia. Voittaminen oli Veli-Pekalle kaikki kaikessa.
– Olin henkeen ja vereen pelaaja, joka lähti voittamaan jokaisen pelin. Jos voitolla ei olisi merkitystä, ei olisi harjoituksillakaan. Jos halu voittaa ei ole sisäsyntyistä, homma jää puolitiehen.
Entä jos voittoa ei tullutkaan?
– Kyllä se harmitti! Joukkueen kanssa käytiin aina läpi syyt siihen, miksi hävisimme. Tilanne oli nollattava ja sitten keskityttävä täysillä seuraavaan peliin.
Jääkiekkoa pelatessaan Veli-Pekka oli päivisin töissä vakuutusalalla.
– Tein kolmisenkymmentä vuotta vakuutusalan töitä, se oli varsinainen ammattini. Illat pelasin jääkiekkoa – sirkuselämä oli tavallisen arjen sivussa.
Kun työpäivä päättyi viideltä, Veli-Pekka riensi harjoituksiin. Pari kertaa viikossa hän edusti firmaansa iltaisin PR-tilaisuuksissa. Veli-Pekka piti molemmista töistään.
– Jos pitää jostakin, ei se ole raskasta, vaikka sitä tekisi kuinka paljon. Kummassakin työssä pystyin haastamaan itseäni. Olen suorittaja, joka nauttii tavoitteista.
”Maaleja joka kerta”
Veli-Pekka lopetti 34-vuotiaana ammattijääkiekon pelaamisen. Sen jälkeen hän työskenteli Porin Ässien toimitusjohtajana ja jääkiekkovalmentajana.
– Lopetin jääkiekkourani aika aikaisin. Ei se ollut kriisi. Olisi saattanut väsymys tulla, jos kahta työtä olisi tehnyt pitkään päällekkäin. Olen kiitollinen nykyisestä löysästä ajasta, Veli-Pekka pohtii.
– Olen vielä hyvin nuori mies – vasta 72-vuotias.
Veli-Pekan aamut ovat hitaita, ja hän nauttii hitaasti Maritan tekemän aamiaisen.
– Iltapäivällä tapaan kavereita ja vietän heidän kanssaan laatuaikaa. Kesäisin olemme paljon mökillä, missä riittää tekemistä.
Viitisen vuotta sitten Veli-Pekka liittyi vaimonsa mukana Porin kansallisiin senioreihin.
– Olemme olleet mukana reissuilla ainakin Pietarissa, Nizzassa ja Tšekissä. Matkat ovat olleet hyvin järjestettyjä, Veli-Pekka sanoo.
– Vaimoni on yrittänyt kouluttaa minua myös kulttuurin pariin. Käymme teattereissa ja elokuvissa.
Veli-Pekka seuraa kuitenkin yhä jääkiekko-otteluita tarkalla silmällä aina tilaisuuden tullen.
– Olen siinäkin suurkuluttaja. Katson pelejä kriittisesti. Jääkiekko on kehittynyt paljon, ja tällä hetkellä on paljon hyviä poikia pelaamassa.
Kun Veli-Pekka nykyisin pelaa jääkiekkoa, voittaminen ei ole hänelle enää tärkeintä.
– Totta kai teen maaleja joka kerta! Kaverit ovat erikuntoisia, kaikki pitää ottaa huomioon. Kyse on ennen kaikkea hauskanpidosta, ja pelaaminen on pääosin leikkimielistä.
– Taklaukset eivät ole sallittuja, ja emme laske maaleja – tärkeintä on, että hiki tulee. Pulssi nousee ihan hyvin, kun puolitoista tuntia pelaa jäällä.
Kyllikki Koho pelasi tennistä vielä yli 80-vuotiaana
Tammikuussa 91 täyttänyt Kyllikki Koho aloitti urheilu-uransa pesäpallolla.
– Pesäpallon pelaaminen oli sosiaalista yhdessäoloa. Opin, että pelikentiltä löytää ystäviä.
Kyllikki asui lapsuutensa silloisen reumaparantolan naapurissa Heinolassa ja ihaili siellä työskenteleviä urheilullisia nuoria naisia, lääkitysvoimistelijoita. Kyllikki katseli usein kentän laidalla, kuinka naiset pelasivat tennistä valkoisissa vaatteissaan.
– Se näytti niin hienolta! Kun nuorempi veljeni alkoi pelata tennistä, hän opetti sen minullekin. Myöhemmin pelasin kavereideni kanssa, ja kävin kaikki mahdolliset tenniskurssit, Kyllikki kertoo.
– Tenniksessä parasta oli voittaa pisteitä. Halusin oppia monipuolisia lyöntejä ja kehittyä. Kilpailinkin B-luokassa. En ollut huippupelaaja, mutta osasin pelata.
Kyllikki sai myös miehensä innostumaan tenniksestä, ja siitä tuli heidän lastensa harrastus ammattilaistasolle asti. Kyllikki ohjasi kursseja ja kasvatti Lahden Tenniskerhossa uutta mestarillista tennissukupolvea.
Nykyään Kyllikin kaikki yhdeksän lastenlasta pelaavat jotakin joukkuelajia.
– Urheilu on ollut meidän perheemme juttu.
Kyllikki Koho pesäpallo-ottelussa Heinolan Iskun joukkueessa.
Kilpailuhenkinen
Kyllikki valmistui lääkitysvoimistelijaksi vuonna 1950. Myöhemmin hänen ammattinimikkeensä muuttui ensin lääkintävoimistelijaksi ja sitten fysioterapeutiksi.
Kyllikin ensimmäinen työpaikka oli Raajarikkoisten koulu Helsingissä. Sieltä hän siirtyi Heinolan Reumasäätiön sairaalaan. Reumalasten kuntoutuksesta tuli Kyllikille sydämen asia.
Vuonna 1966 Kyllikki perusti fysikaalisen hoitolan yhdessä toisen lääkintävoimistelijan kanssa. Yrityksen nimi oli Lahden Kuntohoito Koho & Huttunen.
Vuonna 1982 kaksikko perusti urheilussa vammoja saaneita varten oman aseman. Nimi muuttui Lahden Kuntohoito ja Urheiluvamma-asemaksi. Kun Kyllikin yhtiökumppani lähti muualle, hän alkoi aktiivisesti laajentaa yrityksen toimintaa. Tuli muun muassa kuntosali, uusia hoitoja ja testauksia.
Kyllikki vaelteli miehensä kanssa Lapissa 70-vuotiaaksi asti ja pelasi tennistä vielä yli 80-vuotiaana.
– Pelasin siihen asti, kunnes polveni tulivat liian kipeiksi. Tennis ei ollut enää kivaa, kun ei päässyt kunnolla liikkumaan eikä saanut palloa enää entiseen tapaan lähtemään, Kyllikki sanoo.
– Olen ollut kunnianhimoinen ja kilpailuhenkinen sekä urheilussa että yrittämisessä. Jos ei pärjää, ei sitä viitsi jatkaa.
Vuonna 1980 Kyllikki Koho oli 50-vuotiaana Teneriffalla. Kuva: Kyllikki Kohon kotialbumi
Kävelylle kahvia
Vuonna 2018 Kyllikin polvet leikattiin, ja hän sai tekonivelet. Leikkauksen jälkeen polvet eivät ole enää olleet kipeät. Kävely onnistuu Kyllikiltä hyvin, hän pelkää ainoastaan äkkinäisiä liikkeitä.
– Minulla on ollut hyviä vuosia, mutta juoksemaan ei viitsi enää lähteä. On elettävä niin, ettei intoile liikaa, jotta pystyy vielä harrastamaan.
Kyllikki on pitkään kuulunut Lahden Kansallisiin senioreihin. Yhdistystoiminnan kautta hän on saanut lisää uusia ystäviä.
Kyllikki liikkuu joka päivä. Hänellä on kotonaan kuntopyörä ja painoja. Hän käy yksin ja miehensä kanssa kävelyillä, joiden pituus on kolmesta kuuteen kilometriä.
– Otan kävelyretkille usein mukaan repun ja termospulloon kahvia. Tykkään olla luonnossa.
Ennen korona-aikaa Kyllikin tapana oli käydä kaksi kertaa viikossa kuntosalilla ja uimassa.
– Minulle on tärkeintä, että pysyn hyvässä kunnossa. Haluaisin säilyttää nykytilan: päästä liikkumaan ilman apuvälineitä ja selviytyä mieheni kanssa huushollissamme.
Kyllikki käyttää mielellään tietokonetta, hän on tehnyt koneella muun muassa kuvakirjoja ja -tauluja.
Nyt Kyllikki on ollut eläkkeellä 20 vuotta. Hänen muistinsa pelaa virkeästi, ja positiivisesti elämään suhtautuvalla naisella riittää energiaa.
– En juuri huomaa, että olisin vanha. Kävelyni on tosin hidastunut, ja minun pitää välillä huilata. Järjestän itselleni mukavia pysähdyksiä. Korona-aikana olen tavannut ystäviäni ja lastenlapsiani ulkona, Kyllikki kertoo.
– Jos haluaa pysyä mahdollisimman pitkään itsenäisenä, on syytä lähteä liikkeelle! Raitis ilma piristää.
Tammikuussa 2020 Siikaniemessä oli Kyllikki Kohon 90-vuotisjuhla.
”Ikävät asiat jäivät lenkkipolun varrelle”
Kesällä 80 vuotta täyttävä Erkki Virtanen on elänyt kahdeksanvuotiaasta lähtien urheilukentän vieressä Lahdessa. Kentällä kuluivat päivät, ja talvisin hiihdettiin villapaita päällä. Äiti tiesi, mistä hakea poikansa kotiin.
12-vuotiaasta lähtien Erkki on ollut urheiluseura Lahden Ahkera ry:ssä. 1950-luvulla tapana oli urheilla kaikkia mahdollisia lajeja. Joksikin aikaa Erkin lajiksi tuli lyhyiden aitojen juoksu.
Armeijan jälkeen urheilu on ollut Erkille tärkein asia elämässä.
– Olen harrastanut hikiliikuntaa: hölkännyt ja juossut sekä talvisin hiihtänyt. Olen pitkien matkojen tekijä. Takana on kuusi Finlandia Marathonia, ja olen juossut Suomea läpi kymmenen kertaa.
Erkki työskenteli aikoinaan yläasteen tarkkailuluokan opettajana ja vei oppilaitaan usein urheilemaan. Hän pelasi yhdessä lasten kanssa.
– En seisonut vain solmio kaulassa katselemassa, Erkki muistelee.
– Liikuntaharrastukseni oli minulle henkireikä. Ikävät asiat jäivät lenkkipolun varrelle.
Erkki pääsi eläkkeelle 55-vuotiaana. Tuolloin hän alkoi päivisin juosta ja hiihtää pitkiä lenkkejä.
– Olen yksilöurheilija. Nautin yksin olemisesta, metsän hiljaisuudesta ja kannon päälle istahtamisesta.
”Parhain vaihtoehto”
Nyt Erkki on vetänyt 13 ja puoli vuotta Lahden Kansallisten senioreiden sauvakävelykerhoa. Joka keskiviikko kerhoon osallistuu useimmiten 15 henkilöä. Ensimmäiseksi seniorit venyttelevät yhdessä, ja sitten jokainen lähtee liikkeelle oman kuntonsa mukaan.
Jokaisella kokoontumisella Erkki kertoo hyvän mielen vitsin. Sitä varten hän on ostanut jo viisi vitsikirjaa.
– Haluan kohottaa ihmisten mieltä. Valikoin vitsin niin, ettei se loukkaa ketään, Erkki kertoo.
– Kierrämme Lahden keskustassa kilometrin lenkin, Pikku-Vesijärven ympäri. Järven ympäri saa kävellä niin monta kertaa kuin jaksaa ja haluaa. Minä kävelen sen ympäri tavallisesti viisi kertaa.
Erkki on laskenut, että jo sauvakävelykerhojen vuosien kokoontumisten ansiosta hän on kävellyt kilometreissä Hangosta Utsjoelle saakka.
– Nautin siitä, että saan vetää sauvakävelykerhoa. Se on ennen kaikkea sosiaalinen tapahtuma.
– Sauvakävely on noin 30 prosenttia tehokkaampaa kuin pelkkä kävely – ja ikäihmisille kaikkein parhain vaihtoehto.
Erkki Virtasen ystävä otti hänestä kuvan Salpausselän hiljaisuuden polulla.
”Liikunnan hedelmät”
Erkki on yhä mukana Lahden Ahkerassa ja käy joka viikko vähintään kolme kertaa kävelylenkillä. Hänen lenkkinsä pituus on vähintään viisi kilometriä.
– Jos olen kipeä ja en pääse kahteen viikkoon lenkille, tulen ärtyneeksi. Kehoni on tottunut siihen, että lenkille on päästävä. Euforia, jonka saan lenkeistä, on omaa luokkaansa, Erkki sanoo.
– Olen urheilumies henkeen ja vereen.
Erkki on harrastanut vuosikymmeniä myös muun muassa maastopyöräilyä sekä surffausta ja kajakeilla melomista.
– Nyt vanhana saan nauttia liikunnan hedelmistä, urheilusta olen saanut terveyttä. Jos ei hoida kuntoaan, se näkyy iän karttuessa. Istuminen tappaa.
Erkki toteaa, että monina päivinä hänelle kertyy askelia 7000.
– Suosituksena oleva 10 000 askelta on aika paljon ikäihmisille. Mutta rappuset voi aina kävellä!
Jouko Kärki hiihtää aina: ”Mitä sitä ei ihminen
tekisi hulluutensa ja hyvän olonsa eteen!”
Suomen Masters World Cup -joukkueen johtaja ja veteraaniurheiluliiton jäsen Jouko Kärki, 72, jäi eläkkeelle varkautelaisen erityiskoulun rehtorin virasta.
– Hiihto on ollut elämänlankani. Olen kotoisin maaseudulta Haapavedeltä, hiihtäjäpitäjästä. Minun ei ole koskaan tarvinnut pakottaa itseäni hiihtämään – se on tullut luonnostaan.
Kun Jouko opiskeli opettajaksi Jyväskylässä, hän erikoistui liikuntaan. Jouko teki diplomityönsä suksien voitelusta.
Jouko on huolissaan lasten ja nuorten nykyisestä kunnosta.
– Nykyään taitaa harvan koulun opetussuunnitelmaan kuulua hiihto. Koulun tehtävä olisi tuoda hiihto iloisena asiana lasten elämään – ei pakkona.
Jouko iloitsee siitä, että monet seniorit ovat löytäneet hiihdon mielihyvän elämäänsä uudelleen.
– Kysyin kerran eräältä lääkäriltä, että eikö koskaan tee mielesi kirjoittaa potilaan reseptiin: murtomaahiihto, Jouko kertoo hymyillen.
– Hiihto on monipuolinen ja kokonaisvaltainen liikuntamuoto, joka huoltaa niveliä sekä kehittää verenkiertoa ja hapenottokykyä. Esimerkiksi juoksu on hakkaava ja niveliä rasittava urheilulaji.
Jouko on tänä talvena käynyt usein hiihtämässä Rantasalmen tykkilumiladulla. Siellä hän vetää puolentoista kilometrin reittiä ympäri monta kertaa.
– Se on kolmen tunnin reissu matkoineen, kun hiihdän puolitoista tuntia. Mitä sitä ei ihminen tekisi hulluutensa ja hyvän olonsa eteen!
Lisäksi Jouko on hiihtänyt Leppävirralla maan alla olevassa hiihtoputkessa, mutta pääsääntöisesti hän tahtoo suksia raittiissa ulkoilmassa.
Lumen puute on suuri harminaihe. Joukon mielestä on myös sääli, että hänen kotikaupungissaan Varkaudessa ei ole panostettu hiihtomahdollisuuksiin.
Maajohtajana Jouko Kärki oli tutustumassa Italian Cognen MWC-järjestelyihin. ”Siinä yhteydessä teimme retken maailman katolle, eli Alppien huipuille.”
Silti Jouko onnistuu hiihtämään noin 3000 kilometriä talven mittaan.
– Hiihdän päivittäin. Välillä korvaan hiihdon sauvakävelyllä ja -juoksulla rinteessä. Se on oheisharjoittelun muoto hiihdon väliajoille.
Hiihdon ansiosta Jouko on päässyt kiertämään maailmaa hiihtokilpailuissa ennen korona-aikaa.
– Palkintometsästyksellä ei ole minulle merkitystä, mutta kilpailujen ansiosta tiedän, mikä on hiihtämiseni tavoite. Lisäksi olen säästynyt terveyskeskuksilta tähän mennessä.
Endorfiinia
Jouko haluaa innostaa senioreita veteraaniurheilun pariin.
– Hiihtäessä saa laittaa itsensä likoon. Raskailla radoilla saattaa joskus toivoa, ettei olisi koskaan syntynytkään. Siitä tulee kuitenkin mukava tunne, kun on rasittanut itsensä äärimmilleen. Ihminen tarvitsee elämäänsä intohimon, jota haluaa tehdä ja joka tuottaa endorfiinia.
Jouko toteaa, että hiihto antaa ihmiselle paitsi psyykkistä voimaa myös hyvän fyysisen kunnon. Hän kuvaa, että hiihdossa on kaunista turhuutta.
– Olen sijoittanut esimerkiksi uusiin suksiin, voiteisiin ja varusteisiin paljon rahaa. Kallista on. Minusta on mukava tuntea, että olen fyysisesti hyvässä kunnossa, vaikka olen jo yli 70-vuotias.
Kesäisin Jouko harrastaa rullahiihtoa, suojuoksua ja sauvarinteitä. Hän suosii maastojen pehmeitä pohjia, sillä ne ovat ystävällisiä nivelille.
Jouko on harrastanut rullahiihtoa jo nelisenkymmentä vuotta. Hänen lenkkinsä kestävät noin kaksi ja puoli tuntia. Mies viilettää kerrallaan noin 30–40 kilometriä.
Joukolla on kolmenlaiset rullat hiihtoaan varten.
– Hitailla rullilla tehdään peruskestävyyshiihtoa noin 10–15 kilometrin tuntivauhdilla. Nopeilla rullilla pääsee nopeammin, Jouko kertoo.
– Kilparullissa taas on keraamiset laakerit, jolloin vastus on niin pieni, että tuntivauhti on noin 20–25 kilometriä. Lenkit mukavilla ilmoilla ovat mahdottoman hienoja!