Kari Mäkinen: ”Suomessa on nyt elämänkokemusta enemmän kuin koskaan aikaisemmin”

Teksti: Tiina Saari, kuvat: Kirkon kuvapankki

 

Kari Mäkinen, 65, aikoo viettää joulua perhepiirissä kotona. Joulupöytään osallistuu myös tietokone, joka on Zoomin tai Teamsin kautta yhteydessä lasten perheisiin.

– Korona-ajan joulu on erilainen, hiljainen. Onneksi meillä on käytössä digitaalisia välineitä!

– Jokaisen ei ehkä ole mahdollista toteuttaa kaikkia jouluperinteitään eikä tavata niitä ihmisiä, joita haluaisi. Toivon silti, että jokaisella olisi juhlan tuntua, Mäkinen sanoo.

Seurakuntapappina ja arkkipiispana Mäkinen oli aina jouluisin töissä. Arkkipiispa piti jouluaattona kaksi jumalanpalvelusta: toisen päivällä Saramäen vankilassa, toisen illansuussa Turun tuomiokirkossa.

– Kun kirkkoherrana pystyin vaikuttamaan työnjakoon, otin mielelläni itselleni jouluaamun jumalanpalveluksen. Ajoin kirkkoon pysähtyneen maiseman läpi. Jouluaamuna kirkossa oli erityinen valaistus, Mäkinen kuvailee.

– Olen hyvin iltauninen. Tästä syystä olen mieluummin työskennellyt aamuisin.

Työssä ollessa joulu merkitsi Mäkiselle pysähtymistä.

– Joulun kertomus – elämän peruskertomus – tuo ulkoisten tapojen keskelle syvän merkityksen. 

Lapsuudessaan Kari kävi isänsä kanssa hakemassa joulukuusen metsästä. Vaikka hän kahlasi lumihangessa väsyneenä, hetkessä oli jotain erityistä.

Jouluaatot vietettiin usein Karin isovanhempien luona kolmen kilometrin päässä. Suku kerääntyi yhteen. 

– Varhaisia muistojani on, että istun isän polkupyörän tarakalla matkalla mummulaan.

Mäkinen vietti lapsuutensa omakotitalossa metsän laidalla Porin esikaupungissa Hyvelässä. Kaupunginosa oli tuolloin maaseutumainen, ja metsä oli naapuruston lasten leikkipaikka. 

Perheellä oli puolen hehtaarin tontti, missä viljeltiin perunoita, juurikasveja ja omenapuita. Pihan ympärillä oli aita, jotta toisella puolen tietä laiduntavat lehmät pysyisivät loitolla.

– Olen asunut samassa talossa aikuisenakin oman perheeni kanssa. Olen katsonut maailmaa aina sen talon ikkunan ja sen pihapiirin kautta. 

Mäkisen parhaat joulut ovat olleet aikoina, jolloin hänen omat lapsensa olivat pieniä. Mäkinen jatkoi joulukuusen hakemisen perinnettä lastensa kanssa.

– Emme löytäneet lasteni kanssa koskaan täydellistä joulukuusta, mutta joka vuosi annoimme yhdelle kuuselle mahdollisuuden. Lasten innostuksesta, ilosta ja jännityksestä tarttui itseen jotain tavattoman hyvää. 

”Se oli kuluttavaa”

Evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispana Kari Mäkinen puolusti samaa sukupuolta olevien vihkimistä ja ilmoitti kirkon auttavan myös kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita.

Mäkisen mukaan seksuaalivähemmistöjen asemaan kirkossa vaikuttavat paitsi Raamatun tulkintaan liittyvät kysymykset myös syvälle juurtuneet tunnepohjaiset asenteet. 

– Omassa tehtävässäni yritin tehdä asialle jotain, mutta olin monta kertaa voimaton. 

– Sain tässä kysymyksessä ottaa vastaan monenlaista, mutta se oli pientä verrattuna siihen, mitä seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset ovat saaneet osakseen. He ovat joutuneet kokemaan kirkossa paljon julmuutta.

Mäkinen ajattelee, että tulisi olla jotain erityisiä perusteita sille, miksi seksuaalivähemmistöön kuuluvia ei saisi vihkiä. Minkä vuoksi ihmisiä kohdeltaisiin eri tavoin heidän seksuaalisen suuntautumisensa perusteella?

– Ihmisen perustarve, josta on viime kädessä kysymys, on yksinäisyyden murtaminen. Elämän jakaminen toisen ihmisen kanssa. Avioliittoon vihkimisen siunaus kuuluu yhtä hyvin samaa sukupuolta olevalle parille kuin eri sukupuolta oleville.

Kahdeksan vuoden aikana Mäkinen ei päässyt työstään kokonaan irti hetkeksikään.

– Arkkipiispan tehtävä vei kaiken sen, mitä ihmisestä vain löytyi. Koin sen vaativana mutta merkityksellisenä. Työni oli intensiivistä, ja se vaikutti koko perheen ajankäyttöön.

Aluksi hänen oli vaikea oppia olemaan esillä.

– Olin aina viihtynyt takarivissä tarkkailemassa. Nyt minun oli otettava paikka eturivissä. Opin siihen vähitellen, Mäkinen kertoo.

– Olin ristiriitojen, tunteiden ja reaktioiden keskellä ja kohteena. Se oli kuluttavaa.

Mäkinen näkee, että luterilainen kirkko on siirtynyt entistä enemmän kohti kansalaisyhteiskuntaa.

– Kirkko on astellut yhteiskunnallisen valtahierarkian portaita alaspäin. Seurakuntien työssä eletään kansalaisten rinnalla. Koronakriisin aikana diakoniatyön vahvuus on tullut näkyviin. 

Toisaalta kirkon rooli on paikoin vähentynyt ihmisten arjessa. Mäkinen pitää riskinä kirkon marginalisoitumista ja sisäänpäin kääntymistä.

– Millä tavalla kirkko löytää paikkansa mediajulkisuuden kentällä? Näin sen isona haasteena virassa ollessani. Ymmärrän siksi heitä, jotka kysyvät, miksi kirkko ei juuri näy julkisuudessa.

– Kirkon vaikea tehtävä on antaa sanoja ihmisten todellisuudelle: toivolle, pelolle, luottamukselle ja epävarmuudelle. Elämän peruskysymyksille tarvitaan sanoittajia.

Mäkinen toteaa, että yhteiskunta on entistä moninaisempi. Kirkolla ei ole enää sellaista asemaa kuin sillä oli aikanaan yhtenäiskulttuurissa.

– Ikääntyneistä ihmisistä suuri osa kuuluu kirkkoon ja pitää sitä merkityksellisenä. Sen sijaan nuoremmille se ei ole samalla tavalla itsestään selvää. Tutkimukset kertovat nuorten naisten etääntymisestä.

 

”Olen utelias”

Eläkkeellä oleminen on ollut Mäkiselle verkkaista aikaa. Parin vuoden aikana hän on totutellut rauhalliseen rytmiin. Mies herää aamuisin viiden tai kuuden maissa. Päivät alkavat kahvin keitolla ja Turun Sanomien sekä nettilehtien lukemisella. 

– Päivä päivältä aamuun kuluu enemmän aikaa. Lehteä lukiessa juon useita kuppeja kahvia ja syön voileipää, Mäkinen sanoo.

– Olin vuosikausia jonkinlaisessa ylivireystilassa. Kierrokset ovat laskeneet hitaasti, mutta tämä on ollut hyvää aikaa.

Mäkinen kuvaa, että hän on nyt voinut puolestaan elää lähipiirinsä kalenterien mukaan. Hänellä on ollut eläkepäiviensä lomassa vain muutamia puhetehtäviä ja työryhmiä.

Mäkinen menee nukkumaan yleensä jo puoli kymmenen aikaan iltaisin. Työelämään takaisin hän ei ole kaivannut.

– Omat voimani eivät riittäisi siihen vaativuuteen, joka työssä nykyisin tarvitaan. Tällä hetkellä voin toimia sen mukaan, mikä on itselle sopivaa.  

Entä mitä Kari Mäkinen ajattelee ikääntymisestä? Hän huokaa syvään ja puhuu sitten pitkään.

– Ikääntyminen on elämän ulottuvuus, johon kuuluu luopumista, hidastumista ja perspektiivin muuttumista. Ei tarvitse enää suorittamalla lunastaa omaa paikkaansa niin kuin aktiivisessa iässä olevien.

Mäkinen myöntää ajattelevansa omaa ikääntymistään jonkin verran.

– Toivoisin, että minulla olisi vuosia ja terveyttä jäljellä. Nyt on vielä tämä päivä – ja tässä päivässä paljon hyvää. Olen toimintakykyinen, mutta en ole sitä loputtomasti.

Mäkinen pohtii, mitä elämä on sitten, kun hänen mielensä ja ruumiinsa alkavat haurastua. 

– Pelko on väärä sana. Vaikka vanhenemiseen liittyy epävarmuutta, olen myös utelias. Mietin, mitä elämä voi tuoda tullessaan.

Elämänkokemusta

Mäkinen toteaa, että vanhuutta tarkastellaan yhteiskunnassa aktiivisen väestön määrittelemänä. Tämä näkyy monin tavoin puhetavoissa.

– Kun ikääntyvien ihmisten määrän kasvusta ollaan huolissaan, puhutaan taloudellisesta rasitteesta. Lisäksi katsotaan, kuinka paljon vanhoilla ihmisillä on jäljellä tuottavan väestön ominaisuuksia, onko ”aktiivinen ikäihminen” tai ”vireä vanhus”.

– Ihminen on siis arvostettu niin pitkään kuin hänessä on jäljellä niitä ihanteita, jotka liittyvät nuoruuden ja työiän elämänvaiheisiin.

Mäkinen muistuttaa totuudesta: suurimmalla osalla ihmisistä aktiivisuus vähenee vanhenemisen myötä. Ihminen joutuu turvautumaan muihin.

– Elämään kuuluu luopuminen monista totutuista asioista, läheisistä, terveydestä ja mielen kirkkaudesta. Elämä on myös tätä – eikä se ole mitenkään vähemmän elämää.

– Voisiko vanhenemisella itsessään olla oma roolinsa ja sanottavansa yhteiskunnan kokonaisuudessa? Suomessa on nyt elämänkokemusta enemmän kuin koskaan aikaisemmin! 

Mäkisen mielestä ”kiihkeä ja etunojassa juokseva” yhteiskunta tarvitsisi joskus vanhuuden elämänvaiheesta peräisin olevaa perspektiiviä.

Kun Mäkinen työskenteli kirkkoherrana, hän passitti nuoret papit vierailuille vanhainkoteihin. Monet kysyivät häneltä, miksi. Nuoret perustelivat, että vanhat ihmiset eivät ole tässä maailmassa enää mukana ja että keskusteluista ei tule juuri mitään.

– Sanoin, että juuri vanhainkoteihin meidän on mentävä. Siten näemme täyden elämän – elämä ei kulu pois, vaan se täyttyy. Annamme ihmisille ihmisarvon menemällä käymään heidän luonaan. 

 

Varjostuneisuutta

Kerran Mäkinen tapasi Suomessa vierailulla olevan namibialaisen sairaanhoitajan, joka hoiti kotimaassaan loppuvaiheessa olevia AIDS-potilaita. Hoitaja kertoi Mäkiselle, että osastolla ei ollut juurikaan lääkkeitä käytettävissä. 

– Kysyin, että jos kipuja ei ole mahdollista lievittää, mitä he oikein tekevät. Hoitaja vastasi: suuri tehtävä on se, että kenenkään ei tarvitse kuolla yksin, Mäkinen muistelee.

– Kysyin, miten se tehdään. Hän tarttui minua käsivarresta ja sanoi: näin. Siinä välitettiin jotain inhimillistä turvaa isompaa.  

Mäkisen mielestä tärkeää on se, että voi tuntea olevansa merkityksellinen.

– Tunne saattaa kummuta perusluottamuksesta, jota voisi uskoksikin kutsua, Mäkinen pohtii. 

– Kaikkein eniten merkityksellisyyden tunteeseen vaikuttaa se, että ympärillä on ihmisiä, jotka välittävät. Tämä vahvistaa myös eksistentiaalista, uskonnollista turvaa.

Usko on merkinnyt Mäkiselle eri asioita eri elämänvaiheissa. Nuorena hän halusi selittää maailmaa ja elämää uskonsa kautta.

– Joskus siinä on ollut enemmän elämänkatsomuksellista hahmottamista. Levollinen perusluottamus on vahvistunut vuosien mittaan. Ei tarvita enää niin paljon vastauksia, selityksiä eikä oikeassa olemista. 

Mäkinen kokee, että omat lapset ovat muovanneet häntä paljon. Mäkinen on oppinut, miten vähän elämää voi ennakoida.

– Ja niin on oikeastaan ihan hyvä, Mäkinen lisää pohdiskelevasti.

– Ilmastonmuutoksen ja kestävän kehityksen kysymykset tuovat varjostuneisuuden tulevaisuuden kuvaan. Paremman maailman rakentamisen tilalle suureksi tehtäväksi on tullut suojella lastenlapsia entistä huonommalta maailmalta.

Korona-aikana erityisesti ikääntyneiden ihmisten kohtalot ovat kaivertaneet Mäkisen mieltä.

– Tämä on sosiaalinen paastotalvi. Toivon, että poikkeuksellinen aika ei kävisi kenellekään liian raskaaksi. Jokainen meistä voi vaikuttaa siihen, että olisi toiselle ihmiselle se joku. Yhteys toiseen ihmiseen.

---

”Eläkeläisjärjestöt vahvistavat arkista sosiaalista kudosta”

Eläkepäivillään Kari Mäkinen on toiminut Sosten valtuuston puheenjohtajana. Suomen sosiaali ja terveys ry on valtakunnallinen kattojärjestö, joka kokoaa yhteen yli 230 sosiaali- ja terveysalan järjestöä sekä useita kymmeniä muita yhteistyötahoja.

Millaisena Mäkinen näkee sote-järjestöjen merkityksen?

– Sote-järjestöt muodostavat tärkeän elementin hyvinvointiyhteiskunnan turvaverkossa julkisen järjestelmän täydentäjänä. Kirjo on aikamoinen, siihen mahtuu niin isoja palveluntuottajia kuin pieniä järjestöjä, Mäkinen vastaa.

– Sote-järjestöt muodostavat inhimillisen, luonnollisen ja sosiaalisen kudoksen arjessa. Eläkeläisjärjestöt vahvistavat arkista sosiaalista kudosta. Ihmiset tarvitsevat ihmisiä.

Mäkisen mielestä eläkeläisjärjestöjen rooliin kuuluu osallistua ja tuoda oma äänensä keskusteluun vanhuudesta. Järjestöjen on varmistettava, ettei vanhuus marginalisoidu.

– Sote-järjestöjen rooli on olla ihmisten arjesta ja laitamilta nouseva ääni yhteiskunnassa. 

Mäkinen kokee, että Soste on tarjonnut hänelle tärkeän ikkunan kansalaisyhteiskunnan toimintaan. Mäkinen pitää tehtäväänsä kiinnostavana ja haastavana.

Valtuuston puheenjohtajana hän ei ole operatiivisessa vastuussa, mutta vastaa hallinnollisesti valtuuston toimivuudesta.

– En edusta esimerkiksi eläkeläis-, vammais- tai mielenterveysjärjestöjä, vaan katson kenttää mahdollisimman laajasti ja oman kokemukseni muodostamasta perspektiivistä. 

– Olen halunnut vahvistaa ihmisarvon ja syrjään jäävien näkökulmaa. Arvostukseni järjestöjä kohtaan on kasvanut päivä päivältä.